"The only person standing in your way is you.

It's time to let her go. Lose yourself."

Joskus tuntuu, että voisin leikata mahani auki ja repiä kaiken ulos.

Olen aivan helvetin väsynyt, sekä fyysisesti että henkisesti. Aamuisin on äärimmäisen raskasta repiä itseni ylös sängystä eikä enemmän nukkuminen auta. Olen koomassa päivän ja viimeistään neljältä iltapäivällä olen taas niin väsynyt, että on pakko nukkua tunti, joka yleensä venyy puoleksitoista, kahdeksi, kolmeksi, kun en taaskaan pääse ylös sängystä. Haluan vain nukkua, nukkua nukkua koko ajan, en jaksa olla hereillä, en jaksa näyttää iloista ja pirteää naamaa samalla kun hukun. Nukkuminen on niin paljon helpompaa.

Tahtoisin osata kertoa jollekulle, mikä vaivaa, haluaisin osata muodostaa oikeanlaisia sanoja ja lauseita, mutta olen lukossa.

Tämä viikko tuntuu tuhannelta vuodelta. En muista mitään, viime maanantaista on ainakin kaksi viikkoa ja kaikki on mennyt ohi kuin harmaassa sumussa. Olen hymyillyt ja nauranut, ollut vakava, mutten oikeasti ole tuntenut mitään. En ole nauranut ilosta, enkä oikeasti ole tuntenut minkäänlaista empatiaa kanssaihmisiäni kohtaan vaikka olen hymissyt ymmärtäväisesti heidän purkiessaan huoliaan minulle. Lähinnä mietin, miksen kuolisi pois.

Palan loppuun koulun ja kaiken muun kanssa, vaikka nyt on vasta melkein lokakuu. Tänään jäin nukkumaan aamulla ja menin vasta toiselle tunnille. Ystäväni L katsoi minua pahastuneesti ja tokaisi: "Sinäkin oot sitte herännyt." Teeskentelin etten ymmärtänyt ja sanoin, että olen ollut hereillä jo aika kauan. En tuntenut minkäänlaista tarvetta selitellä poissaoloani, vaikka olinkin suunnitellut mitä sanoisin, jos joku sattuisi kysymään. Kukaan ei kysynyt. Satunnaiset selittämättömät poissaolot eivät kai soita kenenkään hälytyskelloja, kuten ei myöskään se, että suurin osa minun lounaastani koostui salaatista ja keitetyistä kasviksista ja yksinäisen perunan jätin syömättä. (Jossain vaiheessa hätkähdin, kun kaksi lihapullaa oli kadonnut lautaseltani. Minä kai söin ne, vaikkei ollut tarkoitus.)

Juoruilin tänään ystävän kanssa eräästä ihmisestä, joka egoilee ja mainostaa syömishäiriötään koko ajan ja hakee sillä huomiota. Haukuin häntä, nauroin, annoin ymmärtää että itsehän en koskaan alkaisi leikkiä ruoalla, typerää sellainen. Luulen, että minusta voisi tulla hyvä näyttelijä.

Suussa on paha maku.

Olen aina tuskallisen tietoinen siitä, kuinka väärin teen ja että kadun kuitenkin kohta, mutta teen silti.

Kuntosalilla vietetyn tunnin jälkeen hölkkään kauppaan, kerään koriin sipsejä ja jäätelöä ja karkkia ja mehua. Päässä surisee. Minulla ei ole omia ajatuksia, vaan minun raajojani kontrolloi bulimia, se johdattaa minut hedelmä- ja leipäosaston ohitse suoraan kohti kassoja, ja kun kassaneiti katsoo minua ja minun ostoksiani, minua alkaa hävettää. Haluan juosta ulos, kauas pois, juoksisin koko matkan toisen kaupungin rajalle ja siellä taittuisin kaksin kerroin ja antaisin kehoni tyhjentää itsensä suun kautta pois pois pois.

Mutten tee niin. Otan pankkikortin lompakosta kuin unessa ja maksan laskun - 10 euroa 35 senttiä - ja kävelen kotiin syömään ja oksentamaan. Ihan kuin se muka jotenkin helpottaisi oloa. Se turruttaa. Oksentamisen jälkeen kaikki menettää merkityksensä, jäljellä on vain minun mädäntyvät hampaani ja sydän, joka pyrkii ulos rinnasta. Tekee mieli vain nukkua eikä ikinä herätä.

Joskus mietin, että olisi mukavaa olla normaali. Voisin syödä tavallisesti ilman että verensokeri heittää kuperkeikkaa ja kolmiloikkaa. Osaisin syödä kohtuullisesti jopa silloin, kun olen surullinen tai kiukkuinen tai juuri tulossa jumpasta. En ajattelisi mitään enkä oksentaisi. Olisin hyvä ihminen.

Koko maailma katoaa. Ei ole väliä kuka saattaa tulla, soiko puhelin tai onko kiire jonnekin.
 
Syön. Tulee huono olo, mutten voi lopettaa ennen kuin ei ole enää jäljellä mitään