Olen aina tuskallisen tietoinen siitä, kuinka väärin teen ja että kadun kuitenkin kohta, mutta teen silti.

Kuntosalilla vietetyn tunnin jälkeen hölkkään kauppaan, kerään koriin sipsejä ja jäätelöä ja karkkia ja mehua. Päässä surisee. Minulla ei ole omia ajatuksia, vaan minun raajojani kontrolloi bulimia, se johdattaa minut hedelmä- ja leipäosaston ohitse suoraan kohti kassoja, ja kun kassaneiti katsoo minua ja minun ostoksiani, minua alkaa hävettää. Haluan juosta ulos, kauas pois, juoksisin koko matkan toisen kaupungin rajalle ja siellä taittuisin kaksin kerroin ja antaisin kehoni tyhjentää itsensä suun kautta pois pois pois.

Mutten tee niin. Otan pankkikortin lompakosta kuin unessa ja maksan laskun - 10 euroa 35 senttiä - ja kävelen kotiin syömään ja oksentamaan. Ihan kuin se muka jotenkin helpottaisi oloa. Se turruttaa. Oksentamisen jälkeen kaikki menettää merkityksensä, jäljellä on vain minun mädäntyvät hampaani ja sydän, joka pyrkii ulos rinnasta. Tekee mieli vain nukkua eikä ikinä herätä.

Joskus mietin, että olisi mukavaa olla normaali. Voisin syödä tavallisesti ilman että verensokeri heittää kuperkeikkaa ja kolmiloikkaa. Osaisin syödä kohtuullisesti jopa silloin, kun olen surullinen tai kiukkuinen tai juuri tulossa jumpasta. En ajattelisi mitään enkä oksentaisi. Olisin hyvä ihminen.

Koko maailma katoaa. Ei ole väliä kuka saattaa tulla, soiko puhelin tai onko kiire jonnekin.
 
Syön. Tulee huono olo, mutten voi lopettaa ennen kuin ei ole enää jäljellä mitään