"The only person standing in your way is you.

It's time to let her go. Lose yourself."

Joskus tuntuu, että voisin leikata mahani auki ja repiä kaiken ulos.

Olen aivan helvetin väsynyt, sekä fyysisesti että henkisesti. Aamuisin on äärimmäisen raskasta repiä itseni ylös sängystä eikä enemmän nukkuminen auta. Olen koomassa päivän ja viimeistään neljältä iltapäivällä olen taas niin väsynyt, että on pakko nukkua tunti, joka yleensä venyy puoleksitoista, kahdeksi, kolmeksi, kun en taaskaan pääse ylös sängystä. Haluan vain nukkua, nukkua nukkua koko ajan, en jaksa olla hereillä, en jaksa näyttää iloista ja pirteää naamaa samalla kun hukun. Nukkuminen on niin paljon helpompaa.

Tahtoisin osata kertoa jollekulle, mikä vaivaa, haluaisin osata muodostaa oikeanlaisia sanoja ja lauseita, mutta olen lukossa.

Tämä viikko tuntuu tuhannelta vuodelta. En muista mitään, viime maanantaista on ainakin kaksi viikkoa ja kaikki on mennyt ohi kuin harmaassa sumussa. Olen hymyillyt ja nauranut, ollut vakava, mutten oikeasti ole tuntenut mitään. En ole nauranut ilosta, enkä oikeasti ole tuntenut minkäänlaista empatiaa kanssaihmisiäni kohtaan vaikka olen hymissyt ymmärtäväisesti heidän purkiessaan huoliaan minulle. Lähinnä mietin, miksen kuolisi pois.

Palan loppuun koulun ja kaiken muun kanssa, vaikka nyt on vasta melkein lokakuu. Tänään jäin nukkumaan aamulla ja menin vasta toiselle tunnille. Ystäväni L katsoi minua pahastuneesti ja tokaisi: "Sinäkin oot sitte herännyt." Teeskentelin etten ymmärtänyt ja sanoin, että olen ollut hereillä jo aika kauan. En tuntenut minkäänlaista tarvetta selitellä poissaoloani, vaikka olinkin suunnitellut mitä sanoisin, jos joku sattuisi kysymään. Kukaan ei kysynyt. Satunnaiset selittämättömät poissaolot eivät kai soita kenenkään hälytyskelloja, kuten ei myöskään se, että suurin osa minun lounaastani koostui salaatista ja keitetyistä kasviksista ja yksinäisen perunan jätin syömättä. (Jossain vaiheessa hätkähdin, kun kaksi lihapullaa oli kadonnut lautaseltani. Minä kai söin ne, vaikkei ollut tarkoitus.)

Juoruilin tänään ystävän kanssa eräästä ihmisestä, joka egoilee ja mainostaa syömishäiriötään koko ajan ja hakee sillä huomiota. Haukuin häntä, nauroin, annoin ymmärtää että itsehän en koskaan alkaisi leikkiä ruoalla, typerää sellainen. Luulen, että minusta voisi tulla hyvä näyttelijä.

Suussa on paha maku.