Tavoite: Pudottaa 40 kiloa vuodessa.
Toimintasuunnitelma: Mitä tahansa se vaatiikin. Punnitus kerran viikossa. Ei karkkia, sipsiä, suklaata, keksejä, pikaruokaa (paitsi syntymäpäivänä).


Aika alkaa nyt.

Meidän ala-asteella järjestettiin joka vuosi joulujuhla, johon kaikki vanhemmat ja sisarukset tulivat. Jokainen luokka esitti siellä oman näytelmänsä. (Minä kerran jopa lauloin kaikkien edessä ihan yksin ja jännitin niin paljon, että melkein tukehduin omaan sylkeeni kesken laulun.)

Jokin osa minusta rikkoontui aina, kun minut äänestettiin näyttelemään Joulumuorin osaa. Se tapahtui lähes joka vuosi. Muistan joskus näytelleeni myös oravaa ja kerran enkeliä, mutta Joulumuori oli minun vakioroolini tuolloin. En halunnut. Inhosin sitä. Joulumuori on kiltti ja hyväntuulinen, mutta pullea. Niin kuin minä silloin! Ei näytelmissä ole tarkoitus esittää omaa itseään.

Mutta kaikki muut tytöt olivat laihoja, joten he sanoivat: "Mutta sä oot niin täydellinen siihen rooliin!" ja minä kuulin: "Ei tarvita tyynyä, että näyttäisit lihavalta."

Päässäni on ikuinen taistelu: en halua olla sairas, mutta haluan olla laiha.

Ai niin, ja pitihän minun kirjoittaa myös lääkkeistä: nukun sikeämmin kuin vuosiin, mutta melkein myöhästyn tunneilta joka aamu. Ilmeisesti havahdun herätyskelloon ja automaattisesti laitan sen pois päältä ja nukahdan heti uudestaan, koska ei ole muistikuvaa siitä että olisin herännyt. Viisitoista minuuttia riittää juuri ja juuri kouluun valmistautumiseen. Pikasuihku, hiustenkuivaaja, vaatteet, hammasharja ja deodorantti, ulkovaatteet, juoksu mäkeä ylös ja luokkaan. Ja olin ennemmin luokassa kuin opettaja!

Ja tiesittekö, että Seronil 20 mg kerran päivässä ei ole läheskään riittävä hoitamaan vakavaa masennusta, tai ehkä se vain johtuu minusta. Miksei maailmassa ole sellaista ihmelääkettä, joka parantaisi masennuksen, tai ainakin saisi ihmisen kuvittelemaan, että on parantunut? Sellaisen lääkkeen minä haluaisin, kiitos.

huomenna minä ihan varmasti

Syntyy sairaus;

kärsivälle syke viimeinen,

elottomalle syntymä maailman.

Sitä myös syömishäiriöksi kutsutaan. Kirjoitin tuon runon huhtikuussa 2011 eikä mikään ole oikeastaan muuttunut, vaikka aikaa onkin kulunut lähes vuosi.

Aikaa on kulunut myös kaksi ja puoli vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran laihdutin mielestäni onnistuneesti. Tulos oli miinus 20 kiloa viidessä kuukaudessa. Sen jälkeen nuo kilot ovat tulleet hiipien takaisin ja aamulla löysin itseni tilanteesta, jossa silloin ostettujen farkkujen nappi ei meinannut mennä lainkaan kiinni.

Ja sehän vasta sitä sairautta suututti. Se laittoi minut päättämään jo ainakin viidennenkymmenennen kerran, että huomenna, huomenna minä aloitan laihduttamisen enkä lopeta ennen kuin haihdun pois.

Tahdon pois.

So I'd prefer to be remembered as a smiling face, not this fucking wreck that's taken its place.
So please forgive what I have done! No, you can't stay mad at the setting sun.
Because we all get tired. I mean, eventually there is nothing left to do but sleep.

Katsoin tänään peiliin. Katsoin kaikkia läskirullia selässäni ja yökkäsin sitä miten ällöttävän näköistä se oli. Ajattelin itsekseni: "Nyt tämän täytyy loppua. Juuri nyt. En enää mene koskaan syömään. En enää ikinä. Vannon. Menen sänkyyn enkä nouse sieltä enää ikinä."




Arvatkaa kuka käveli kauppaan ja tuli sieltä takaisin sipsipussin kanssa?