Täten lupaan itselleni, että kun olen päässyt tavoitepainooni, uudistan koko vaatekaappini ja hankin itselleni sellaiset korkeat nauhasaappaat, joista olen aina unelmoinut. Tämän tyyliset. Ehkä tämä kannustaa minua laihduttamaan...

(Ja se, että olen vähän ihastunut ja haluan että minulla olisi edes jotain mahdollisuuksia. Haluan näyttää hyvältä.)

Tavoite: Pudottaa 40 kiloa vuodessa.
Toimintasuunnitelma: Mitä tahansa se vaatiikin. Punnitus kerran viikossa. Ei karkkia, sipsiä, suklaata, keksejä, pikaruokaa (paitsi syntymäpäivänä).


Aika alkaa nyt.

Meidän ala-asteella järjestettiin joka vuosi joulujuhla, johon kaikki vanhemmat ja sisarukset tulivat. Jokainen luokka esitti siellä oman näytelmänsä. (Minä kerran jopa lauloin kaikkien edessä ihan yksin ja jännitin niin paljon, että melkein tukehduin omaan sylkeeni kesken laulun.)

Jokin osa minusta rikkoontui aina, kun minut äänestettiin näyttelemään Joulumuorin osaa. Se tapahtui lähes joka vuosi. Muistan joskus näytelleeni myös oravaa ja kerran enkeliä, mutta Joulumuori oli minun vakioroolini tuolloin. En halunnut. Inhosin sitä. Joulumuori on kiltti ja hyväntuulinen, mutta pullea. Niin kuin minä silloin! Ei näytelmissä ole tarkoitus esittää omaa itseään.

Mutta kaikki muut tytöt olivat laihoja, joten he sanoivat: "Mutta sä oot niin täydellinen siihen rooliin!" ja minä kuulin: "Ei tarvita tyynyä, että näyttäisit lihavalta."

Päässäni on ikuinen taistelu: en halua olla sairas, mutta haluan olla laiha.

Ai niin, ja pitihän minun kirjoittaa myös lääkkeistä: nukun sikeämmin kuin vuosiin, mutta melkein myöhästyn tunneilta joka aamu. Ilmeisesti havahdun herätyskelloon ja automaattisesti laitan sen pois päältä ja nukahdan heti uudestaan, koska ei ole muistikuvaa siitä että olisin herännyt. Viisitoista minuuttia riittää juuri ja juuri kouluun valmistautumiseen. Pikasuihku, hiustenkuivaaja, vaatteet, hammasharja ja deodorantti, ulkovaatteet, juoksu mäkeä ylös ja luokkaan. Ja olin ennemmin luokassa kuin opettaja!

Ja tiesittekö, että Seronil 20 mg kerran päivässä ei ole läheskään riittävä hoitamaan vakavaa masennusta, tai ehkä se vain johtuu minusta. Miksei maailmassa ole sellaista ihmelääkettä, joka parantaisi masennuksen, tai ainakin saisi ihmisen kuvittelemaan, että on parantunut? Sellaisen lääkkeen minä haluaisin, kiitos.

huomenna minä ihan varmasti

Syntyy sairaus;

kärsivälle syke viimeinen,

elottomalle syntymä maailman.

Sitä myös syömishäiriöksi kutsutaan. Kirjoitin tuon runon huhtikuussa 2011 eikä mikään ole oikeastaan muuttunut, vaikka aikaa onkin kulunut lähes vuosi.

Aikaa on kulunut myös kaksi ja puoli vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran laihdutin mielestäni onnistuneesti. Tulos oli miinus 20 kiloa viidessä kuukaudessa. Sen jälkeen nuo kilot ovat tulleet hiipien takaisin ja aamulla löysin itseni tilanteesta, jossa silloin ostettujen farkkujen nappi ei meinannut mennä lainkaan kiinni.

Ja sehän vasta sitä sairautta suututti. Se laittoi minut päättämään jo ainakin viidennenkymmenennen kerran, että huomenna, huomenna minä aloitan laihduttamisen enkä lopeta ennen kuin haihdun pois.

Tahdon pois.

So I'd prefer to be remembered as a smiling face, not this fucking wreck that's taken its place.
So please forgive what I have done! No, you can't stay mad at the setting sun.
Because we all get tired. I mean, eventually there is nothing left to do but sleep.

Katsoin tänään peiliin. Katsoin kaikkia läskirullia selässäni ja yökkäsin sitä miten ällöttävän näköistä se oli. Ajattelin itsekseni: "Nyt tämän täytyy loppua. Juuri nyt. En enää mene koskaan syömään. En enää ikinä. Vannon. Menen sänkyyn enkä nouse sieltä enää ikinä."




Arvatkaa kuka käveli kauppaan ja tuli sieltä takaisin sipsipussin kanssa?

"The only person standing in your way is you.

It's time to let her go. Lose yourself."

Joskus tuntuu, että voisin leikata mahani auki ja repiä kaiken ulos.

Olen aivan helvetin väsynyt, sekä fyysisesti että henkisesti. Aamuisin on äärimmäisen raskasta repiä itseni ylös sängystä eikä enemmän nukkuminen auta. Olen koomassa päivän ja viimeistään neljältä iltapäivällä olen taas niin väsynyt, että on pakko nukkua tunti, joka yleensä venyy puoleksitoista, kahdeksi, kolmeksi, kun en taaskaan pääse ylös sängystä. Haluan vain nukkua, nukkua nukkua koko ajan, en jaksa olla hereillä, en jaksa näyttää iloista ja pirteää naamaa samalla kun hukun. Nukkuminen on niin paljon helpompaa.

Tahtoisin osata kertoa jollekulle, mikä vaivaa, haluaisin osata muodostaa oikeanlaisia sanoja ja lauseita, mutta olen lukossa.

Tämä viikko tuntuu tuhannelta vuodelta. En muista mitään, viime maanantaista on ainakin kaksi viikkoa ja kaikki on mennyt ohi kuin harmaassa sumussa. Olen hymyillyt ja nauranut, ollut vakava, mutten oikeasti ole tuntenut mitään. En ole nauranut ilosta, enkä oikeasti ole tuntenut minkäänlaista empatiaa kanssaihmisiäni kohtaan vaikka olen hymissyt ymmärtäväisesti heidän purkiessaan huoliaan minulle. Lähinnä mietin, miksen kuolisi pois.

Palan loppuun koulun ja kaiken muun kanssa, vaikka nyt on vasta melkein lokakuu. Tänään jäin nukkumaan aamulla ja menin vasta toiselle tunnille. Ystäväni L katsoi minua pahastuneesti ja tokaisi: "Sinäkin oot sitte herännyt." Teeskentelin etten ymmärtänyt ja sanoin, että olen ollut hereillä jo aika kauan. En tuntenut minkäänlaista tarvetta selitellä poissaoloani, vaikka olinkin suunnitellut mitä sanoisin, jos joku sattuisi kysymään. Kukaan ei kysynyt. Satunnaiset selittämättömät poissaolot eivät kai soita kenenkään hälytyskelloja, kuten ei myöskään se, että suurin osa minun lounaastani koostui salaatista ja keitetyistä kasviksista ja yksinäisen perunan jätin syömättä. (Jossain vaiheessa hätkähdin, kun kaksi lihapullaa oli kadonnut lautaseltani. Minä kai söin ne, vaikkei ollut tarkoitus.)

Juoruilin tänään ystävän kanssa eräästä ihmisestä, joka egoilee ja mainostaa syömishäiriötään koko ajan ja hakee sillä huomiota. Haukuin häntä, nauroin, annoin ymmärtää että itsehän en koskaan alkaisi leikkiä ruoalla, typerää sellainen. Luulen, että minusta voisi tulla hyvä näyttelijä.

Suussa on paha maku.

Olen aina tuskallisen tietoinen siitä, kuinka väärin teen ja että kadun kuitenkin kohta, mutta teen silti.

Kuntosalilla vietetyn tunnin jälkeen hölkkään kauppaan, kerään koriin sipsejä ja jäätelöä ja karkkia ja mehua. Päässä surisee. Minulla ei ole omia ajatuksia, vaan minun raajojani kontrolloi bulimia, se johdattaa minut hedelmä- ja leipäosaston ohitse suoraan kohti kassoja, ja kun kassaneiti katsoo minua ja minun ostoksiani, minua alkaa hävettää. Haluan juosta ulos, kauas pois, juoksisin koko matkan toisen kaupungin rajalle ja siellä taittuisin kaksin kerroin ja antaisin kehoni tyhjentää itsensä suun kautta pois pois pois.

Mutten tee niin. Otan pankkikortin lompakosta kuin unessa ja maksan laskun - 10 euroa 35 senttiä - ja kävelen kotiin syömään ja oksentamaan. Ihan kuin se muka jotenkin helpottaisi oloa. Se turruttaa. Oksentamisen jälkeen kaikki menettää merkityksensä, jäljellä on vain minun mädäntyvät hampaani ja sydän, joka pyrkii ulos rinnasta. Tekee mieli vain nukkua eikä ikinä herätä.

Joskus mietin, että olisi mukavaa olla normaali. Voisin syödä tavallisesti ilman että verensokeri heittää kuperkeikkaa ja kolmiloikkaa. Osaisin syödä kohtuullisesti jopa silloin, kun olen surullinen tai kiukkuinen tai juuri tulossa jumpasta. En ajattelisi mitään enkä oksentaisi. Olisin hyvä ihminen.

Koko maailma katoaa. Ei ole väliä kuka saattaa tulla, soiko puhelin tai onko kiire jonnekin.
 
Syön. Tulee huono olo, mutten voi lopettaa ennen kuin ei ole enää jäljellä mitään